Täytyy tunnustaa, että tunnen usein olevani puun ja kuoren välissä liittyen ammatilliseen toimijuuteeni.

Olen peruskoulutukseltani psykologi ja tehnyt alalla töitä n. viisi vuotta. Viimeisten parin vuoden ajan olen suurelta osin siirtynyt kliinisestä psykologin työstä erilaisten hyvinvointipalvelujen alueelle, jotka sisältävät muun muassa joogaa, mindfulnessia ja tantraa. Peruskoulutukseni päälle olen opiskellut näitä aloja useiden laajojen ja pitkäkestoisten koulutusten muodossa.

Tähän muutokseen minua on ajanut oma kiinnostukseni näitä aloja kohtaan sekä omat kokemukseni hyvinvointini ja ymmärryskykyni lisääntymisestä näiden alojen parissa. Toisaalta koin usein tehdessäni kliinisellä puolella työtä, että siellä vallitsee tietynlainen käsitys ihmisen terveyden rakentumisesta, jota en koskaan ole voinut täysin allekirjoittaa. Olen kokenut ristiriitaa yleisesti vallitsevan ihmiskuvan ja oman ihmiskuvani välillä.

Jooga ja tantra ovat vahvasti yleistyneet viimeisenä parina vuosikymmenenä maassamme, mutta suuri osa ihmisistä ei kuitenkaan ole vielä saanut kovin syvällistä kuvaa, mistä näissä on kyse. Ehkä valtavirrassa hyväksytyimpiä ovat joogaharjoituksen fyysiset ja jossain määrin psykologisetkin terveysvaikutukset. Tällä voimme joogaharjoituksemme perustella myös ateistisille ystävillemme.

Mindfulnessia puolestaan markkinoidaan useimmiten sen myönteisillä vaikutuksilla stressinhallintaan sekä sen kliinisillä sovelluksilla, kuten MBCT (Mindfulness-Based Cognitive Therapy). Näin emme tule astuneeksi yleisesti hyväksyttyjen terveysnäkemysten jaloille ja saamme kuitenkin jonkinlaista jalansijaa julkisen terveydenhuollon rakenteissa. Vähemmän huomiota kuitenkin saavat mindfulness-harjoituksen buddhalaiset juuret ja se, millaisia syvempiä vaikutuksia mindfulnessin harjoittamisella on. Mindfulnessin tai meditaation harjoittamisen perimmäinen tarkoitus kun ei ole masennuksen hoito tai stressin lievittäminen, vaan syvemmän viisauden saavuttaminen.

Maailmankuvien ristipaineessa
Joogan ja meditaation ollessa kyseessä mukana on vahvasti maailmankuva-kysymys, sillä nämä viisausperinteisiin liittyvät harjoitukset ovat kulttuurillisesti hyvin kaukana siitä, miten me tämän maailman ja todellisuuden olemme tottuneet tajunnassamme rakentamaan. Yksi suurimmista vaikeuksista länsimaiselle mielelle liittyy ihmisen spirituaalisen olemuksen yhdistyminen materiaaliseen maailmaan.

Meidän luonnontiedeorientoitunut kulttuurimme, johon lääketieteemmekin pohjaa, perustuu pitkälti siihen olettamukseen, että ihmisen tietoisuus syntyy materiasta, eikä materiasta riippumatonta elämää ole olemassa. Jooga, tantra ja mindfulness sellaisena kuin se osana buddhalaista perinnettä esiintyy, puolestaan perustavat olemisen lähtökohdaksi tietoisuuden, jossa materia ilmenee ja ottaa erilaisia muotoja.

Näissä perinteisissä tieteissä mielen (tietoisuuden) ja kehon (materian) jakautuminen kahdeksi on vain näennäistä, pohjimmiltaan harhaa. Jokainen joogan harjoittaja pääsee katsomaan tämän kahtiajaon murentumista ennen pitkään itse – joogaharjoitus muuttaa maailmankuvaa radikaalisti. Voisi sanoa (hiukan tautologisesti), että mikäli maailmankuvasi ei järkyty, et harjoita joogaa (tai tantraa) oikein.

Vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitomuodot
Minulla on lähipiirissäni lukuisia vaihtoehtoisten ja täydentävien hoitomuotojen harjoittajaa: Olen itse kokeillut lukuisia erilaisia tällaisia hoitoja (ja kokenut ne syvällä tavalla parantaviksi). Olen epävirallisesti antanut itsekin tällaisia hoitoja ystävilleni. Monissa näissä pohjana on edellä mainitsemaani joogista maailmankuvaa muistuttavia perusoletuksia ihmisen henkisestä perusolemuksesta, johon materia on tiiviisti kytköksissä. Tämä näkemys on myös perinteisen intialaisen ja kiinalaisen lääketieteen ytimessä.

“Virallisen” lääketieteen ja vaihtoehtoisten ja täydentävien hoitojen välinen julkisuudessa ajoittain käytävä debatti on minulle haastava asia, sillä olen elänyt ja toiminut molemmissa maailmoissa. Tällä hetkellä minulle läheisempi on jälkimmäinen ala, mutta mielestäni olisi kaikkien etu, että näiden kahden näennäisesti toisestaan etäällä olevien ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvien toiminta-alojen välille Suomessakin alettaisiin rakentamaan siltaa.

Aion käsitellä tätä aihealuetta kirjoittamalla asiasta, jotta tämä sisälläni oleva ristiriita kahden todellisuuskäsityksen väliin joutuneena (ja joka ehkä heijastelee yhteiskunnallista ristiriitaa ja murrosta) voisi lievittyä. Olen kypsytellyt asiaa pitkään – tämä kirjoitus olkoon alkusysäys projektilleni.

Haluan lisäksi esitellä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tutkimuksen suomalaisen pioneerin, Tampereen yliopiston terveyden edistämisen dosentin Pauliina Aarvan blogin. Hän tekee hyvää työtä tällä nimenomaisella kentällä.

Tähän loppuun lainaan Pauliina Aarvan blogista tekstiä, jossa hän käsittelee “uskomushoito”-termin (jota suomessa välillä vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoidoista käytetään) ongelmallisuutta:

Uskomushoitojen ihmemaa

“Uskomushoito-termiä alettiin 2000-luvun alussa käyttää tiedotusvälineissä, mutta se ei ole ollut viranomaisten, poliittisten päättäjien tai tutkijoiden sanastossa. Sillä on viitattu siihen, että tällaiset hoidot eivät kuulu tieteellisen tutkimuksen piiriin. Sitä käyttävät etenkin täydentäviin hoitoihin kriittisesti suhtautuvat tahot. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen edustajat suhtautuvat kriittisesti termin käyttöön. (STM 2009, 15-16).

Merkitys jää epämääräiseksi
Uskomushoito-termin määrittely hoidoksi, jonka tehosta ja turvallisuudesta ei ole tieteellistä näyttöä, on ongelmallista. Ensiksi, termillä julkisessa keskustelussa viitataan yleisesti täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin erottelematta niitä hoitomuotoja, joiden tehosta ja vaikutuksista on tutkimusnäyttöä, niistä hoitoina markkinoiduista tuotteista (musta salva ja hopeavesi), joita sen kummemmin virallisten kuin täydentävien hoitajien ammattilaispiireissä ei edes pidetä ”hoitoina” ja jotka on osoitettu haitallisiksi terveydelle.

Toiseksi, termin käyttäjät eivät viittaa sanalla niihin terveydenhuoltojärjestelmän sisällä käytettäviin hoitoihin, joista ei ole lääketieteen tutkimusstandardien mukaista näyttöä. Esimerkiksi tätä termiä ei käytetä puhuttaessa vanhusten ylilääkityksestä, opioidien ja masennuslääkkeiden holtittomasta käytöstä tai eräistä polvi- ja olkapääleikkauksista, monista yskänlääkkeistä jne., joiden tehosta ja turvallisuudesta ei ole tieteellistä näyttöä. Matti Huttusen kirjoitus on poikkeus (Katso Lähteet ja esimerkiksi https://liinanblogi.com/2018/09/18/hoitouskot-uskomushoidot/).

Kolmanneksi, uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä kirjallisuudessa. Se on epäselvä ja epämääräinen, sillä se ei erottele uskomisen ja uskomusten merkitystä eri hoitomuodoissa. Uskomushoitoa kun on sekä terveydenhuoltojärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella.

Termi on tieteessä käyttökelvoton, sillä se ei pysty rajaamaan uskomushoitoilmiötä ja erottelemaan sellaisia hoitomuotoja, jotka perustuvat vain uskomuksiin niistä, jotka nojaavat vain tieteelliseen evidenssiin. Näitä ei nimittäin voi käytännön elämässä erottaa toisistaan. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että KAIKKEEN parantamiseen, hoitamiseen ja ylipäänsä vaikuttamiseen, liittyy olennaisesti uskomista, uskomuksia, odotuksia, asenteita, luottamusta ja erilaista kokemista.

On järkevää ajatella niin, että jos käytäntö ja ilmiselvät tosiasiat eivät anna tukea uskomushoito-oletukselle (=jos hoitomuodosta ei ole lääketieteellistä näyttöä, se määrittyy käyttökelvottomaksi), silloin oletus on hylättävä.

Täydentävissä hoidoissa on paljon tutkittuja ja hyödyllisiksi osoitettuja ja vastaavasti suuri osa tavanomaisessa, julkisessa (virallisessa) terveydenhuollossamme käytettävistä hoitomuodoista ei perustu tutkimusnäyttöön. Sekä epävirallisella että julkisella puolella on siis uskomuksiin nojaavia hoitomuotoja.

Jääkin täysin arvailujen varaan, mitä hoitomuotoja uskomushoidoilla tarkoitetaan. Kenenkään termiä käyttäneen en ole huomannut rajaavan sitä muulla tavalla kuin tieteellisen näytön perusteella. Kuten edellä totean, tällainen rajaus on virheellinen.

Mikäli uskomushoidon käsitteeseen ei lueta kaikkia joukkoon kuuluvia hoitomuotoja, siis myös niitä kirurgisia ja lääkehoitoja, psykoterapioita tai muita virallisia hoitoja, joista ei ole tieteellistä näyttöä. käsite määriteltynä tieteellisen näytön puutteella on joko itsessään virheellinen tai sitä käytetään (tietoisesti tai tiedostaen) väärin, sillä se (käsite uskomushoito) ei kuvaa totuudenmukaisesti ja tarkasti uskomushoito-ilmiötä (=jonkin hoitomuodon tieteellisen näytön puutetta).

Epäselvyyttä lisää sekin, että uskomushoidoilla on viitattu jopa sellaisiin hoitoihin, joita edustavat ammattilaiset ovat virallisessa terveydenhuollon rekisterissä Valvirassa, kuten koulutetut kiropraktikot, osteopaatit ja naprapaatit; akupunktiokin on virallista. Lääkäreiden ammattilehti on listannut nämä uskomushoidoiksi (Ruskoaho ym. 2016). Tämä sekoittaa entisestään käsitteen merkitystä.

Tällaista termien käyttöä ei voi perustella tieteellä, koska juuri tieteessä käsitteet on määriteltävä kunnolla, jotta tieteellistä keskustelua ylipäänsä on mahdollista käydä.”

Markus Savander on psykologi, valmentaja sekä jooga- ja mindfulnessohjaaja. Hän vetää Kehräämöllä erilaisia työpajoja ja tarjoaa yksilövalmennusta. Lue lisää valmennuksista tästä.